Tonttiin tutustumista ja satulan sovitusta

Torstain kylmässä viimassa kävimme yhdessä Vuorenmaan Lassen ja Sirenin Mikan kanssa tutustumassa tonttiin  Edellisen käynnin jälkeen tontille oli ilmestynyt iso Ainoakotien kyltti ja rakennuttajan kohdalla luki minun nimeni. Tontti ei ole vielä virallisesti omani, tonttikaupat päästään tekemään kaupungin kanssa vasta kun rakennuslupa on saatu. Mutta kyllä se maapläntti vähän omalta tuntui, kun kerran tuollainen kylttikin sinne oli ilmestynyt. =) Jekun nimeä tosin kyltissä ei ollut, pitäisiköhän käydä lisäämässä se yön pimeinä tunteina. ;)

Lasse on minun rakennusmestarini, tukeni ja turvani tässä projetissa. Lasse on tehnyt pitkän uran Laihian rakennustarkastajana ja jos kerran mies on tullut toimeen nuukudestaan tunnettujen laihialaisten kanssa niin eiköhän hän aikamoinen guru tässä rakentamisessa ole. =) Mika taasen on designtalojen työntekijä ja työmaan johtaja. Hänkin vaikutti ihan mukavalta ja fiksulta kaverilta ja käski vaan kysymään, jos jotain epäselvää on... (heh, ei tainnut parka tajuta, kuinka paljon niitä kysymyksiä tulee).

Pojat tutustumassa tonttiin, Mika ja Lasse

Jekku hierottavana

Jekulla on ollut huoltoviikko. Jekun selkä on ollut jumissa ja meidän satula ei tunnu oikein sopivan. Jekun selkään selkärangan molemmille puolille on ilmestynyt kovia patteja ja kiropraktikko (jep, uskokaa tai älkää mutta hepoilla on omia kiropraktikoita, hierojia jne) epäili, että ne ovat tulleet huonosti istuvasta satulasta. Kesän alussa kävimme Jekun kanssa Ratsukellarin satula-autolla mutta sieltä ei löytynyt yhtään Jekulle sopivaa satulaa. :/ Lisäksi olemme kokeilleen muutamia kavereiden satuloita mutta mikään ei oikein tunnu istuvan. Nyt tilasin Satulasopista yhden Albinon satulan sovitettavaksi ja alkuun se näytti sopivan mutta nyt tänään se tuntui painavan liikaa lapoihin. Ja mä joskus kuvittelin, että istuvien farkkujen löytäminen on vaikeaa... *huokaus*. Kipeän selän takia Jekku kävi hierojalla viime sunnuntaina ja poika tuntui nauttivan. Keskiviikkona olikin sitten toisenlainen päivä, kun eläinlääkäri tuli raspaamaan Jekun hampaat ja samalla Jekku sai rokotteen. Itse olin tulloin töissä mutta onneksi ihanat tallikaverit pitivät Jekusta huolta ja mussukka oli kuulemma käyttäytynyt oikein fiksusti. (Eikä ollut edes yrittänyt purra eläinlääkäriä toisin kuin siskoni hammaslääkäriä...) Oon mä vaan niin ylpee mun mussukasta! Mielellämme otamme vinkkejä vastaan, mistä  löytyisi sopiva satula tällaiselle komealle suokille ja lyhytraajaiselle pullakalle ratsastajalle. 

Suosi suomalaista, rakastu suokkiin!

Suosi suomalaista, rakastu suokkiin!
Suokit veivät sydämeni jo ensimmäisellä ratsastustunnilla. Paljonkohan asiaan vaikutti se, että suokit muistuttavat lapsuuteni kauneusihannetta My little Ponyja? Oikeasti, ihan samaltahan ne näyttävät kaukaa katsottuna! Samanlaiset pyöreät masut ja peput, lempeä katse ja sopusuhtaiset vankat jalat kuuluvat molempien rotujen piirteisiin. Suokki ei todellakaan ole mikään puoliverinen rimppakinttu, joka palelee kun lämpötila laskee alle 10 asteen! No okei, suokit eivät ole vaaleanpunaisia- tai sinisiä eikä niillä ole pepun päällä kukkasten kuvia, mutta onneksi loimittamisella ja klippauksella voi tehdä ihmeitä! Eivätkö nämä kaksi ole kuin kaksi marjaa?

Varjotar-poni. Tällainen oli mun eka My little pony, sain sen muistaakseni jouluna 1985

Jekku, ensimmäinen oma heppa. Sain (tai, no ostin) Jekun 16.5.2014

Miksi suomenhevoset ovat niin ihania? Parempaa ystävää kuin suokki on vaikea löytää. Rotumääritelmissä suokkeja kuvataan rehellisiksi, vahvoiksi, ja yhteistyöhaluisiksi. Itse lisäisin tuohon luetteloon vielä täysjärkisyyden. Tiedättehän tilanteen, kun kesken ratsastustunnin tapahtuu jotain yllättävää kuten kentän yli lentää helikopteri tai auton pakoputki paukahtaa tai pusikosta ilmaantuu sapelihammastiikeri (joka tosin ihmisten mielestä muistuttaa lähinnä jänistä) ja hepat sinkoilevat sinne tänne? Mitä tekee silloin ihana suomenhevonen? Todennäköisesti tarkkailee hetken tilannetta ja toteaa, että turha tuollaiseen menoon on energiaa kuluttaa... painaa turvan kohti maata ja etsii pudonneita heinänkorsia. Suomenhevonen on selvinnyt sodista, Suomen kylmistä talvista ja raivannut yhdessä isännän kanssa metsiä ja soita. Kaiken muun lisäksi tämä luotettava rotu tulee toimeen varsin pienellä energiamäärällä. Keskitysleiriltäkin todennäköisesti suokki olisi selvinnyt hengissä, toki kylkiluut törröttäen mutta hengissä kuitenkin. Onkin siis suorastaan törkeää, että joku kehtaa kutsua näitä mussukoita lihapulliksi! Minkäs ne sille voivat, että energia vain kertyy taloudelliseen suokkiin helpommin kuin muihin? ;) Tässä vielä viime kesänä netissä kiertänyt kuva...

Suosi suomalaista- periaatteella tässä siis mennään! Ihan mukavaa, että myös oma talo tulee suomalaiselta firmalta.  Talon suurelementit valmistetaan tehtaassa Nivalassa ja täällä Seinäjoella käytetään mahdollisimman paljon paikallisia työntekijöitä. Tuntuu hyvältä, että voi omalla rakennuttamisellaan myös tukea suomalaista työtä. Talofirman valinnassa painoi melko paljon tuo kotimaisuus. Voiko kotimaiseen yritykseen luottaa enemmän kuin ulkomaalaiseen? Ainoakodithan lupaa varsin paljon omissa esitteissään ja nettisivuillaan. Heidän työntekijänsä ovat ainakin toistaiseksi vaikuttaneet rehdeiltä ja asiantuntevilta. No, aika tässä nyt näyttää, voiko suomalaiseen mieheen luottaa yhtä paljon kuin suomenhevoseen. Toivon parasta! (ja toki täällä kerron miten kävi!)

Voiko nainen rakennuttaa yksin talon? Onko mitään järkeä rakennuttaa omaa unelmataloaan asuntomessualueelle? Ja onko edes ylipäätään järkevää asua Seinäjoella? Riittäkö aika sekä oman hevosen kanssa touhuiluun että rakennuttamiseen? Ja olenko kaiken tämän jälkeen köyhä kuin kirkonrotta ja Törnävällä hoidettavana? No, sehän selviää tulevien kahden vuoden aikana ja eikös kaikkea pidä aina kokeilla! Ja mähän oon tunnetusti yllytyshullu, sehän selvisi viimestään ollessani 7v  kun uimakurssin pojat sanoivat  etten uskaltaisi hypätä Vaasan uimahallin ylimmästä kerroksesta...
Tässä blogissa seurataan rakennusprojektin etenemistä ja Jekun ja minun touhuilua. Seuraavassa meistä

pienet esittelyt:
Minä: Kaisu, oikealta nimeltä Kaarina. 32-vuotias tyttö. Alunperin kotoisin Vaasasta, opiskelujen takia asunut myös Turussa. Seinäjoelle päätynyt ihanan työpaikan perässä. Vapaa-ajalla löydettävissä helpoiten Manunkylän ratsutallilta. Liikkuu hepalla, valkoisella Kialla ja joskus harvoin myös suksilla. Rakastaa päikkäreitä, lautapelejä, hyvää ruokaa ja eniten omaa heppaansa Jekkua. On aina asunut kerrostalossa mutta haaveillut omasta talosta. Varsin puhelias tapaus. Lempiväri vaalenpunainen. Ei tiedä juuri mitään rakentamisesta.
Jekku , oikealta nimeltään Jekurex. 14-vuotias suomenhevonen. Aloitti uransa isänsä kavionjälkiä seuraten ravurina. 10-vuotiaana teki uranvaihdoksen ratsuksi. Viime kevääseen asti teki töitä Artukaisten ratsastuskoulussa Turussa. Muutti Kaisun kanssa Seinäjoelle toukokuun lopussa 2014. Rakastaa maastoilua, laukkaamista, porkkanoita, riimuleikkejä ja pieniä jekkuja. Lapsiystävällinen mussukka ja joka tädin turvahevonen. Ei pelkää muuta kuin vettä ja traileriin menoa. Asuu Manunkylän ratsutallilla. Parhaat kaverit Kimmo, Aatu,  Iisakki ja Takku (kissa). On rakastunut tallikaveriinsa Tammaan.
Talo: Ainoakotien puutalo. Kerrosala 164m2, huoneistoala 124m2. Heppaihmisen unelmakoti, talossa oma varustehuoltohuone hevostarvikkeiden putsaukseen, kuivaukseen ja säilytykseen. Pihalla poreamme, jossa voi rentoutua ratsastuksen jälkeen tai vaikka fiilistellä ennen provinssia.
Tervetuloa seuraamaan meidän projektia!
T: Kaisu ja Jekku